5.12.16

I AM TITANIUM / SURKEA SELKÄ

feels (3 of 1)

Moikka, onkos täällä ketään enää? ;D
Edellisestä postauksesta on jo aika pitkä aika, mutta tähän saakka olenkin aikalailla maannut 90% ajastani sängyn pohjalla pikkuhiljaa kroppaani parannellen. Vähitellen olen kestänyt enemmän ja enemmän pystyssä olemista. Toivo ehjästä kropasta jo kerkesi valtaamaan mieleni, kunnes se taas romuttui. 

Vähän taustaa:

1. Mulle piti tehdä lannerangan L4/5 -välin luudutusleikkaus, poistaa hermojani painava papukaijan nokkamainen luupiikki, poistaa välilevyprolapsini ja avartaa hermokanaviani. 

2. Heräsin leikkauksen jälkeen aivan saatanallisissa kivuissa. Tähän väliin haluan sanoa, että mun kipukynnys on todella todella kova selkäkipujen suhteen, kun niistä on viimeiset 4 vuotta kärsitty aikalailla kokoajan.  Tiesin jo herätessäni, ettei kaikki ole kunnossa, koska kivut olivat niin kovia, että taju meinasi lähteä kokoajan, vaikka olin aivan maksimaalisesti lääkitty. Tällöin mulle vain sanottiin, että "tää kipu kuuluu luudutusleikkauksiin". Fyssarikin tuli jo hakemaan mua, että nyt lähdetään kävelemään. Mut yritettiin nostaa ylös useasti, mutta joka kerta purskahdin täysin hallitsemattomasti itkemään ja meinasin pyörtyä. En voinut laittaa oikealle jalalleni ollenkaan painoa. Lopulta hoitajatkin tajusivat että ehkä tää ei olekaan ihan normaalia ja lääkäri lähetti mut hätämagneettiin. 

3. Hätämagneetissa huomattiin, että mun selkäytimen ympärille tihkuttaa verta ja muita kudosnesteitä. Ne aiheuttivat paljon painetta mun hermoille, ja tän takia mut avattiin seuraavana aamuna toisen kerran. 

4. Heräsin toistamiseen samasta heräämöstä, mutta olo ei ollut edelleenkään yhtään sen parempi kuin ennenkään. Taas mua yritettiin mobilisoida, että pääsisin edes vessaan. Ei, mun kroppa ei edelleenkään halunnut tehdä mun kanssa yhteistyötä. Seuraavan aamun kierroilla alettiin taas epäilemään mun kipukynnystä, koska eihän siellä selässä voi olla enää mitään vialla. Kuulemma, jos ei viikonlopun jälkeen olisi vielä menneet kivut ohi niin mietittäisiin ratkaisua uudestaan. Kun tämän kuulin, niin mielessäni jo totesin, että mä en oo hengissä enää maanantaina.. 

5. Noh, onneks mun super-neurokirurgi tuli samaisena torstai-iltana mun luokse juttelemaan. Hän tajusi, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Päätettiin, että leikataan vielä kolmannen kerran viiden päivän sisällä; seuraavana aamuna.

6. Leikkauksen jälkeen, olin "kivuton". Tietysti se perus luudutusleikkauksen kipu (joka oli muuten aika piece of cake tohon kaikkeen edeltävään verrattuna) oli tallella, mutta nousin jalkeilleni jo samana päivänä. Tää mun neurokirra tuli käymään mun luona hieman myöhemmin samana päivänä, ja kertoi mitä leikkauksessa oli löydetty ja tehty. Kun luupiikkiä oli yritetty vasemmalta puolelta poistaa, oli mun hermot luiskahtaneet luupiikin oikealle puolelle erittäin pahasti puristuksiin. Jos tätä viimeistä leikkausta olisi odotettu maanantaihin, ei mun oikea jalka enää todennäköisesti toimisi ollenkaan. 


Luonnollisesti sairaalassaoloaika venähti viikolla, mutta pääsin noin kahden viikon jälkeen kotiin lepäilemään. Olin kipeä, mutta lääkkeet veivät kivut makuuasennossa suurimmaksi osaksi pois. Istuminen tai seisominen yli 5min teki selän kipeäksi, sillä olihan mun kudoksia siellä revitty aikalailla. Pikkuhiljaa tuo aika on pidentynyt ja nyt saatan pystyä olemaan esim 30min jo lepäämättä, vielä pidempään jos saan tarpeeksi usein kellahtaa sänkyyn ihan vaan vaikka minuutiksi. Ekat viikot kotona oli aika rankat psyykkisesti kun en ollutkaan "heti" terve. En pystynyt tekemään mitään yksin ja neljän seinän rajat ahdisti ihan hirveästi. Kun kavereita ei ravannutkaan mun luona ihan kokoajan, muutuin surulliseksi ja itkin päivät. Vaikka olihan se suurimmaksi osaksi mun vika, kun sanoin kavereille, että olen vielä liian kipeä ja väsynyt ottamaan ihmisiä vastaan. Kun oma kykeneväisyys tehdä asioita ilman apua parani, omat fiiliksetkin kohosivat. Tuli sellainen olo, että mähän oon tammikuun kontrollissa jo ihan terve. Elämä voitti.

Kunnes viime viikon maanantaina ajettiin kuvainnollisesti päin seinää. Mulla oli kipuklinikalle aika, ja siellä kipulääkäri ilmoitti, etten ole tervehtynyt tarpeeksi suhteessa siihen miten terve mun pitäisi jo olla. Hän ei osannut kertoa sille syytä, ja kehottikin ottamaan yhteyttä mun neurokirurgiin. Sain torstaille soittoajan tälle mun huipulle neurokirralle, ja pitkän puhelun jälkeen hänkin totesi, etteivät asiat olekaan mun kohdalla ihan ok. Sain taas lähetteen magneettiin, ja lauantaina olinkin jo samaisessa magneettirekassa jossa olin muutama kuukausi sitten ollut viimeksi. Neurokirran kanssa puhuttiin jo mahdollisesta uudesta leikkauksesta tämän vuoden puolella, mikäli magneetissa näkyy jotain näitä kipujani aiheuttavaa. Jos ei, tulee seuraavaksi vuoroon tt. Jos selkääni vielä osittain jäänyt luupiikki on syy näille kivuilleni, on ainoa leikkausmahdollisuus avata mut etupuolelta, joka on tietysti pikkusen isompi juttu. Sitä mietitään todella todella tarkkaan ja laskelmoidaan leikkauksen kannattavuutta.

Just kun sain tunteen siitä, että "I AM TITANIUM" (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti), mielen valtaa vaan iso hyökyaalto ajatuksia etten enää jaksa. Miten viiden leikkauksen jälkeen mun selkä voi edelleen olla paska? Mitä oon tehnyt, että oon ansainnu tällasta? Mun ainoa joululahjatoive tänä vuonna on että saisin olla terve. 20-vuotiaana. Psyykeenhallinnan kanssa on tän viimeisen viikon aikana tehty ihan hirveesti töitä, ihan vaan että pystyisin olemaan vuorokauden itkemättä. Tätä melankoliaa ja masentuneisuutta kyllä selittää omalta osaltaan mun kipulääkitys, joka sivuoireena nostaa mun leposykkeen jatkuvasti välille 110-135 lpm ja aiheuttaa hysteerisiä itkukohatauksia, mutta  onhan tää kokemus ollut aivan älyttömän rankka. Mutta ei tässä ole enää muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Täytyy vaan ryhdistäytyä, valita ajatuksiin ne positiivisimmat ajatukset ja todeta, että tässä maailmassa monella muulla on asiat vielä paljon paljon huonommin. 

ps. Meillä on  Suomessa aivan älyttömän hyvä terveydenhoitojärjestelmä, huiput lääkärit ja ihan parhaat hoitajat. Iso iso kiitos musta jo huolenpitäneille ja tulevaisuudessa mua hoitaville <3






12 comments:

  1. Voi Oona...ihan kamalan kuulosta! Toivotan sulle ihan superisti tsemppiä <3 oot sä vaan super.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Onhan se aika kamalaa ;D Kiitos kiitos ihana <3

      Delete
  2. Tsemppiä sinne!! :)

    ReplyDelete
  3. Oon sun blogia jo varmaan yli vuoden päivät seuraillut ja just joku päivä tässä mietin, että mitähän sulle kuuluu kun ei oo blogissa mitään ollut! Mutta ikävää ettei sun selkä oo kaikista leikkauksista huolimatta vieläkään terve :( Ihan hurjasti tsemppiä jatkoon! Oot kyllä ihan tajuttoman vahva varsinkin kaiken nyt kertomas perusteella - kyllä toi vielä iloks muuttuu vaikka se ottais pitemmän aikaa mitä alunperin piti <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi, että!! Olipa ihana ja voimauttava kommentti, kiitos <3
      Kyllä tää tästä, pikkuhiljaa. Pitää vaan jaksaa uskoa ja luottaa siihen parantumiseen.

      Delete
  4. Kuulostaa niin kamalalta ja ihan itku kurkussa luin tätä.. Kannattaa varmasti kuitenkin antaa kavereiden tulla käymään, koska uskon sen suakin piristävän. Itkekää vaikka sitten yhdessä, mutta älä jää yksin tunteittes kanssa! Ihanaa kun avauduit meille tästä asiasta ja niin iso tsemppi jatkoon sulle <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Onhan tää rankkaa, ja oot kyllä oikeessa. Aina kun kaverit tulevat käymään, tulee hyvä mieli. Se on vaan ehkä se henkinen väsymys joka iskee aina ennen kun kukaan ehtii paikalle, ja saa aikaan sen "en halua nähdä ketään" fiiliksen. Olkaatte hyvät ja iso kiitos sulle kun jaksoit kommentoida ja piristää <3

      Delete
  5. Tsemppiä ja parempia vointeja toivotan! On täällä käyty katsomassa että miten meni. Toivotaan parasta. Sama juttu, että ei tämä selkä terveeksi tule, alle 40 vuotta ikää, mutta kivuttomia ja lääkkeettömiä hetkiä ja päiviä odotellessa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos <3 Ihana kuulla! Voi ei :( Tsemppiä sullekkin, tiedän miten inhottavaa se voi olla..

      Delete

Kiitos asiallisesta kommentistasi ♥

Layout by Julia E.