CLIMB

Huudan Monalle: "Oota hetki! Tarviin happitauon." Olemme päässeet kukkulan puoleen väliin ja pysähdymme. Juon ihanan raikasta ja toistaiseksi vielä kylmää persikka jääteetä ja istun suuren laavalohkareen päälle. Mona kaivaa laukustaan aurinkorasvaa ja hieroo sitä punoittaville hartioilleen.  Ihmettelemme miksi saaren ihasteluun on varattu yli 2h aikaa ennen laivan lähtöä. Ympärillä on vain mustia jämähtäneestä laavasta muodostuneita lohkareita ja pienemmäksi hajonnutta hiekkaa. Muutama "Älä poikkea polulta"- kyltti näkyy pienen polun varrella; muuten kaikki on mustaa ja maagisen näköistä. Tsemppaamme Monan kanssa vielä hetken, jotta saavutamme kukkulan huipun. Sitten ymmärrämme miksi aikaa oli varattu niin paljon. Olin jo valmis tuulettamaan voitosta, kun leukani kirjaimellisesti nousee 10cm ylöspäin. Näen pitkän kiemurtelevan polun joka kohoaa korkeuksiin useiden kukkuloiden taakse. Itku ei ole kaukana. Lämpötilaa on yli 30 astetta ja aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta. Vettä on jäljellä vain puoli pulloa yhteensä, persikkajääteenikin olin juuri kitannut loppuun. Olen melko varma että oloni on sama kuin viikon aavikolla oleskelun jälkeen. Sisuunnun kuitenkin ja ilmoitan Monalle että mehän kiipeämme ylös. Pääsemme ehkä 200 metriä eteenpäin ja minä rupean kipuamaan tähänastisen matkan jyrkintä mäkeä nelinkontin. Sportti-Mona juoksee kevyesti  ylös ja muistuttaa minua kuluvasta ajasta. Uhhh. Kai sitä on pakko jaksaa. Etenemme ylöspäin pienissä pätkissä; välillä on pakko istua ja haukkoa happea.

Olemme jo melkein perillä kun voimasuhteemme kääntyvät toisinpäin. Minä selitän innoissani Monalle kuinka joskus haaveilin vulkanologin ammatista ja kuinka kiinnostava maapallo on geologisesti. Energiaa riittäisi vaikka kiinan armeijalle ja Mona taas seisoo polviinsa nojaten. Huomautan, ettei juokseminen ehkä ollut paras idea. Australialaispariskunta flipflopeissa ja vyölaukuissa kävelee vastaan ja tsemppaa meitä kovasti. "Ylhäällä on upeat maisemat. Todellakin kiipeämisen väärti!" Nainen myös kehuu kenkävalintaani. Air maxit eivät pettäneet minua tänäänkään. Tsemppaamme yhdessä Monan kanssa vielä loppumatkan ja ylös päästyämme ymmärrämme kaiken. 

Näkymät ovat aivan mielettömät. Itse kraateri on kyllä niin säälittävän näköinen, etten edes vaivaudu kuvaamaan sitä. Pöh! Luulin kiipeäväni ylös nähdäkseni liikkuvaa magmaa ja vähintään 10 metrin korkeuteen syöksähtäviä tulipalloja. Sen sijaan näenkin pienen kuopan jonka pohjalla on hiekkaa ja niitä samoja lohkareita kuin ympäri saarta. Kierrämme kraaterin toiselle puolelle josta meri avautuu paremmin näkymin. Ohut sumukerros peittää horisontin ja saa meren näyttämään pehmeältä ja lempeältä. Ehkä taivaan raja on jossain siellä, näkymättömissä?

Nea Kameni oli jotain mitä en ollut osannut odottaa. Jähmettynyt laava oli muovannut saarelle upeita muotoja, mutta myös värjännyt kaiken mustaksi. Ja punaiseksi. Kraaterilla oli myös outoja punaisia aluita. Kasvit olivat kuivia, niin väriltään kuin olemukseltaankin. Ja ainoa elollinen asia koko saarella oli muutama hassu pikimusta lintu. Jos edellisessä kappaleessa mainitsemani meri ja usva olivat taivas niin itse saari muistutti lähinnä helvettiä. Tosin omalla tavallaan erittäin upeaa ja maagista sellaista. Tämä on paikka, jossa haluaisin ehdottomasti olla raivoisan myrskyn aikana. 

Alas päästyämme lysähdämme koko saaren ainoan varjoisan kohdan alle ja hörppäämme viimeisen pisaran vettä. Voittajafiilis. Laivassa kaivan isommasta kassistani persikan jonka popsin viileän merituulen puhaltaessa hiuksiani. Painan pääni kassin päälle ja nukahdan laivan kannelle. Ihana olo!