Tää kuuluu niihin teksteihin, joita mun on ehkä vähän vaikea nykyään kirjoittaa. Paljon on tapahtunut ja kaikki vähän vaikuttaa kaikkeen. Miten mä kerron teille kaiken selkeästi?
Ehkä jäsennän tän nyt näin: opiskelu>työ>terveys>yleinen vointi
Monesti multa on täällä jo kysytty, että miten mulle kävi lääkiksen kanssa. Haluun olla tällä kertaa ihan rehellinen. Aloitin enemmän ja vähemmän lukemaan pääsykokeisiin viime syyskuussa, tammikuusta alkaen ihan täysiä. Jossain vaiheessa selkä alko oikutteleen, mutta yllättävän hyvin mä jaksoin sen kanssa painaa. Huhtikuussa tuli ensimmäisen kerran epäluulo siitä ettei aika riitä kaiken oppimiseen. Olin kuitenkin hyvillä mielillä siitä, että fysiikka (jota en oikeastaan lukiossa lukenut kunnolla, tai ainakaan en neljästä kurssista mitään tajunnut) meni mulla niin hyvin. Pidin pienen breikin, mutta sitten sain vielä vikan motivaatiopuuskan ja päätinkin että "kyllähän mä muuten sisään menen". Siksi tulos olikin ehkä niin murskaava. Olin tehnyt hurjasti töitä, enkä päässyt edes varasijoille. Tuli sellainen olo, et oonko mä oikeasti vaan näin tyhmä, etten ollut osannut edes sitä fysiikkaa joka oli tuntunut koko vuoden kivalta ja helpolta. Pääsykoehan oli "helppo". Joo, mut ei yhtään se mihin olin valmistautunut. Mulle ois sopinut paljon paljon paremmin todella soveltava koe, sillä niissä ei välttämättä tarvinnut saada kaikkia tehtäviä tehtyä. Menin kokeessa vähän paniikkiin ja hosuin, että sain mahdollisimman paljon paperille. Tyhmiäkin virheitä tuli tehtyä. Jotenkin mulle jäi koko viime vuodesta niin paska maku suuhun tän takia, että vituttaa edes ajatella lääkistä. Saati sitten uudestaan pääsykokeisiin lukemista ja sitä vitun nelilaskinta. Nyt kaikki on oikeasti aika auki. Ei mitään tietoa mihin elämä kuljettaa mut seuraavaksi..
No tosta kaikesta sisuuntuneena nautin suunnattomasti siitä että sain tehdä työtä jota rakastan. Oon saanut kuvat niin monen ihanan parin häät ja lisäks vielä vaikka mitä siistiä. Työtä on kyllä riittänyt niinkin paljon, että oon vähän syrjäytynyt kaikesta muusta. Mutta ainakin rahaa tulee, se on ihan kiva. Oon todella onnellinen siitä, että päätin noin puoltoista vuotta sitten perustaa oman firman, ja että päätin jatkaa kuvaamista myös tänä kesänä sen sijaan että olisin hankkinut "oikean työn". Mikäs sen parempaa kuin tehdä työtä josta nauttii, päättää itse työajastaan, määritellä itse oman hintansa ja sitä kautta vielä tienata vähän paremmin. Ja tosiaan ihan megaiso bonus tässä on se, miten ihaniin ihmisiin on tutustunut. Nyt kuitenkin oma terveys on alkanut reistailemaan niin paljon, että loppuvuoden töistä olen joutunut kieltäytymään ja olen alkanut valmistautumaan sairaslomaan.
Niin ja nyt siitä terveydestä. Kuten sanoin, selkä on alkanut jo alkuvuodesta oireilemaan ja helmikuussa hakeuduin ekan kerran neurokirran poliklinikalle tutkimuksiin. Röntgen ja magneetti kertoi tarpeeksi ja vihdoin elokuussa päätettiin että mun selkä leikataan kolmannen kerran. Mut tällä kertaa mun elämän pitäis oikeasti muuttua. Mun selän ei pitäisi tulla tän jälkeen enää ikinä tähän kuntoon. Saan selkään 4 isoa titaaniruuvia, pari titaanilevyä ja muovisen kehikon. Mun välilevy poistetaan ja se korvataan muovikehikolla ja mun omalla luulla. Mun kaks nikamaa yhdistetään tän lisäks vielä titaanilevyillä ja -ruuveilla. Leikkauksen jälkeen oon mahdollisesti jopa 2kk vuodelevossa ja yhteensä 6kk sairaslomalla. Leikkauksen suunniteltu ajankohta oli loka-marraskuu, mutta musta tuntuu, että pyörät lähti just rullaamaan vähän nopeampaa. Nimittäin viimeisen 1,5kk aikana mun kivut on pahentuneet aivan merkittävästi. Viime lauantaina olin niin kipeä, että vietinkin koko päivän neurokirran päivystyksessä lääkehuuruissa. En oo ikinä elämässäni kokenut niin sairasta kipua, vaikka aika tapaturma-altis lapsi olenkin ollut. Ihan kuin joku ois vetänyt mun molempia takareisiä pepusta jalkapohjaan saakka puukolla ylöalas. Pääsin lopulta muutamien eri tutkimusten jälkeen kotiin nukkumaan. Pari päivää meni ja meinasin yks yö tilata itelleni ambulanssin, koska kivut oli jälleen kerran niin hirveät. Tää on mulle jotenkin outo tilanne, sillä selkä on ollut 2012 lähtien lähes kokoajan kipeä, ja olen siihen kipuun turtunut ja tottunut. Ja nyt yhtäkkiä selkäkipu tuntuukin ihan sietämättömältä? Vedän tosiaan 15 kipulääkettä vuorokaudessa ja niistäkin 12 on kolmiolääkkeitä, että ei pitäis olla siitäkään kiinni. Noh, huomenna tt-kuvaan, ens tiistaina magneettiin ja torstaina kuulenkin kirurgilta kuinka nopeasti leikataan. Fingers crossed, että se tapahtuu pian.
Yleinen vointi on arvatenkin aika väsynyt kipeiden öiden takia. Onneks on ihania tyyppejä ympärillä jotka jaksaa tsempata ja auttaa kun tarviin apua. Välillä naurattaa enemmän ja välillä vähän vähemmän, usein kuitenkin enemmän. Siitä huolen pitää ainakin Nelsson joka on ollut meillä nyt aikalailla sen vuoden. Nepasta on tullut varsin söpö koira ja se muistaa naurattaa koko perhettä joka päivä monta kertaa. 35kg musta uroslabbis mm. tykkää hypätä reppuselkään ?!? :D I H A N A koira!! Leikkauksen ajankohta ja mun toipuminen sitten taas ohjaa paljon mun tulevaisuutta. Minne haen opiskelemaan, mitä haen opiskelemaan? Milloin pääsen taas jatkamaan tätä parasta työtä? Nyt käyn vetäsemässä vähän lisää pillereitä nassuun ja vien dogin koirapuistoon! Kyllä tää elämä tästä, mä luotan siihen!
ps. kuvat on köpiksestä, josta tulossa lisää postauksia vielä!
pps. pahoittelen rumaa kielenkäyttöä ylempänä, oon oikeesti kiltti tyttö
